Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulkomaalainen ilmoittautuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulkomaalainen ilmoittautuu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Ultimaattinen identiteettikriisi... ilman kriisiä

Asun noin 10 minuutin päässä Bürgerbüro:sta. Paikasta, jossa esim ilmoittaudutaan kaupunkiin. Siellä voi myös hankkia passin, henkilötodistuksen jne. Koska olen puoliksi saksalainen, ja koska kaksi maatani ovat Suomi ja Saksa, voi minulla olla molempien maiden kansallisuus. Todistukset saksalaisuudestani ovat olleet kirjoituspöydälläni marraskuusta lähtien, mutta en ole vain saanut aikaiseksi matkata tuota 10 minuuttia. Viikko sitten vihdoin tein sen.

Toivottakaa tervetulleeksi:
Nimi: Ann Eliö
Kansallisuus: suomalainen/saksalainen


Nyt olen siis virallisesti saksalainenkin. Operaatio oli naurettavan helppo, eikä mitään byrokratiaa tapahtunut. Itseasiassa toimiston tyypit nauroivat minulle päin naamaa, eivätkä uskoneet etten jo ole saksalainen. Ilmeisesti se, että minulla on Kinderausweis (saksalainen lasten henkilöpaperi), riittää niille todisteeksi siitä, että olen jo saksalainen. Katsoivat kaikista tiedoista koneelta mitä siellä lukee. Kopioivat sitten tuon henkilöpaperin ja varmuuden vuoksi Papan passin kopion, maksoin 8€ valmistuskuluihin ja muutuin ulkomaalaisesta saksalaiseksi. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että kansallisuus on tosiaankin vain papa paperia ja yksi allekirjoitus. Suhteellisen pelottava ajatus. No siitäkin huolimatta, voin nyt boustailla olevani saksalainen. Periaatteessa se tarkoittaa sitä, että suomessa olen suomalainen (ellen halua armahdusta nopeussakoista) ja saksassa olen saksalainen (ellen halua ratsastaa suomalaisten hyvällä maineella ja välittömällä kiinnostavuusfaktorin nousulla).


Miltä nyt tuntuu? Samalta kuin aina ennenkin. Olen minä vieläkin suomalainen. Mutta nyt olen sitten virallisesti jotain, mikä niin vahvasti vaikuttaa minun persoonallisuuteen. Se tuntuu kyllä kivalta. Kuulostaa kummalta, mutta nyt tuntuu enemmän siltä, että olen oikeasti puoliksi saksalainen, enkä vaan leiki sitä saksalaisen isän takia. Nyt voin myös helpommin tulla takaisin ja työskennellä täällä, jos haluan.

Ja minähän haluan. Tänään vein vihdoin sopimuksen opiskelijapalveluihin. Sopimuksen, joka liitteineen ja allekirjoituksineen mahdollistaa minun tänne jäämisen. Harmi vain yhdseksi lukukaudeksi, mutta kuitenkin. Olen siis päättänyt, etten ole valmis. En voi mennä vielä takaisin Suomeen. Tiedän, että on normaalia pelätä vaihdon jälkeistä arkea, mutta minä en vain voi mennä takaisin. Tuntuu, että täällä on niin paljon vielä kesken. Niin paljon mitä pitää vielä kokea ja elää ja oppia. Kuten omasta mielestäni hienosti Jykylän oppiaineen johtajalle perustelin, en halua menettää tätä uutta saksalaista identieteettiä jonka olen saanut. Jos lähden nyt, en varmaan tule enää takaisin. Jos jään vielä, on helpompi palata.

 

Tämä sotkee opintoja kyllä ihan mukavasti, mutta mielestäni on tärkeämpää tuntea olonsa hyväksi ja oppia tämä kieli nyt oikein kunnolla, kuin että Kelan tuet riittävät. Ei ne riitä kuitenkaan. Teen siis kandin vasta vuoden päästä opeaineopintojen ohella. Täällä lukukausi kestää helmikuuhun, joten on vielä sutvimista yliopiston 3:en periodin kanssa, mutta siihen on vielä aikaa. Nyt alkaa kämpän etsintä (en saanut vuokrasopimusta jatkettua), opintotukijuttujen selvittely ja apurahojen etsintä. Reksin apuraha pliipliis <3

Rakkaat siellä kaukana, vaikka jään vielä puoleksi vuodeksi älkää unohtako minua. Vaikka ei paljoa yhteyttä pidetä, ketään en ole unohtanut. Kaikkia ajattelen ja kaikkia kaipaan, Saksa vaan kietoo minut pikkusormensa ympärille.

Kuitenkin ennen kaiken tämän selvittämisen aloittamista menen Southside festarille ja nautin kesästä. Kunhan ei sataisi. Tuntuu hullulta, että enää kuukausi on lukukautta jäljellä. Täällä menee kaikki niin nopeasti. Viikot vaan vilahtelee. Ihanaa kesää kaikille!

Saksa-AnnEliö kuittaa

torstai 6. toukokuuta 2010

15 min parrasvaloissa

Olen tainnut mainita, miten vaikeaa on olla niin nobody täällä, kun on tottunut Jykylässä, että tuntee paljon ihmisiä ja on kaikessa mukana. Tästähän syystä egoistin pitää lähteä kaikkeen mukaan mitä naaman eteen tyrkytetään.

Tästä syystä (en muista mainitsinko syksyllä tehneeni tämän) pärstäni oli yliopiston lehden "Kuukauden kansainvälinen opiskelija" -artikkelissa. Joka lehdessä haastatellaan yhtä kansainvälistä opiskelijaa fiiliksistä ja ikävöikö yms.

Tässä minun:

Ja joo, huulipieli on auki ja siksi näytän jokerilta (vakuuttelen itselleni, ettei minulla oikeasti noin leveä hymy ole). Haastattelussa höpötin suht turhia (voitte itse lukea jos haluatte, saksaksi, täällä)  Mutta hauskaa tässä on se, että olen saanut tosi paljon kommenttia kaikilta. Tuntematon tyttö kirjoitti mulle saksalaisten Facebookiin, StudiVZ:iin että vaikutin tosi sympaattiselta. Monilta muiltakin olen livenä kuullut. Minä häpesin tuota niin paljon. : D Omasta mielestä vaikutan suhteellisen suurelta idiootilta. Mutta hienoa, jos se tulee ilmi sympaattisuutena.

//edit. Unohdin kertoa, että koska he varmaan ajattelivat että tyhmä ulkomaalainen ei osannut kirjoittaa oikein, he poistivat yhden sanan. Joten vitsistä "Saksassa olen oppinut, että pitää aina kiirehtiä voidakseen täsmällisesti aloittaa odottaa", tuli "Saksassa olen oppinut, että pitää kiirehtiä että voi täsmällisesti aloittaa". En mä niin innokas opiskelija ole. :D

Joo ja tämä ei vielä ollut koko 15 min. Minua pyydettiin (niinkuin kaikkia muitakin täällä opiskelevia suomalaisia, 4kpl) toiseen haastatteluun. Nimittäin Göthe-instituutti halusi tehdä videon, missä haastatellaan täällä opiskelevia suomalaisia. Siitä miksi ne on Konstanzissa, miten ovat viihtyneet ja tulisivatko uudestaan. Tätä videota ilmeisesti näytetään Helsingin Göthe-instituutissa abiturienteille, että he haluaisivat saksaan opiskelemaan/vaihtoon. Ei tullut ihan selväksi minulle. Minähän tietenkin luulin, että sitä näytetään saksassa, joka ei olisi ollut ongelma. Mutta että suomessa! Siellähän voi joku tuntea minut. Ja piti vielä puhua saksaa. Voi ihanuus. No nyt sekin on tullut tehtyä, mutta enkä tiedä saako sitä laittaa nettin.

Nyt on parin kuukauden edestä saatu julkisuutta, wihii. Attentionwhore-Anneli on saanut trippinsä <3

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Fastnacht

Paljon paljon myöhässä, pitää kirjoittaa ilmiöstä nimeltä Fastnacht. Joissakin osissa saksaa tämä on nimeltään Fasching tai Karnival. Jotkut sanovat, että nämä kaikki ovat eri juhlia, mutta kaikkien ideana on ollut talven karkottaminen. Siksi pukeuduttiin perinteisesti pelottaviin naamareihin. Pakanajuhlasta on siis kyse, niin kuin melkein kaikissa juhlissa. Köln on tunnettu järjettömän suuresta karnivaalistaan, mutta kaikilla pienimmilläkin kunnilla on omat perinteensä.

Fastnacht on perinteisesti etelä-saksan juhla. Sitä juhlitaan torstaina, Schmotziger Dunschtig, ennen laskiaissunnuntaita. Juhlinta kestää noin viikon, mutta pääpäivä sijoittuu torstaille. Juhlinta alkaa aamulla klo 5, kun eri narriryhmät kulkueena herättävät ihmiset soittamalla torvia ja rumpuja. Perinteisesti aamiaiseksi kuuluu syödä Weißwurstia, sämpylöitä ja kaljaa. Meidän aamu alkoi 3 tunnin yöunien jälkeen (ommeltiin käsin puvut yöllä) puoli yhdeksältä ekalla snapsilla.



Klo 10 valtasivat narrit kaupungintalon ja tarjolla oli ilmaista ruokaa ja juomaa. Jokainen vauvasta vaariin (olen aina halunnut sanoa noin) oli pukeutunut. Tätä juhlaa ei voi verrata mihinkään suomessa. Klo 11 oli kaupunki ihan täynnä teinejä, jotka oli päässyt koulusta klo 9, tuhannen päissään. Tyhjillään ollut supermarket toimi koko juhlaviikon discona. Täynnä teinejä.



Päivä jatkuu juhlimisella ja juhlimisella. Minä otin velvollisuus tauon juhlimisesta ja kirjoitin 2 tuntia Sociolinguisticsin esseetä. Sitten jatkui taas juhliminen. Koko päivän ajan joka puolella oli lavoja, joissa eri orkesterit/narrit esiintyivät. Ja tietenkin kaljaa kaikkialla. Klo 20 koko kaupunki oli pukeutunut valkoisiin yöpaitoihin ja jälleen oli kulkue. Koko yö meni sitten juhliessa, muilla. Minun piti mennä nukkumaan, seuraavan päivän tentin takia.

 Markstätte, keskuskatu, täynnä teinenjä

Kaikilla kaupungeilla on oma sanansa/lauseensa mitä ne tuolloin huutelevat. Konstanzissa se on Ho Narro!

Löysin sammakkokaverin. Noita sammakoita oli yllättävän paljon. Näin myös 50 hlö:n orkesterin, kaikki sammakoita. Luulin olevani omaperäinen. Taisin kylläkin olla ainut joka oli itse tehnyt pukunsa. Päällä minulla oli 3 sukkhousut (yhdet oli villasukkahousut) ja 3 pitkähihaista paitaa. Jäädyin silti.

Kaupungilla näkyi paljon hassuja asuja. Juustot oli ihan mahtavia. Niillä oli hiiren korvat. Nämä kolme ratsastajaa kävelivät omin jaloin, mutta se näytti siltä kuin ne olisi ratsastaneet. Todella hämmentävän näköistä. 

Sunnuntaina oli vuorossa perinteinen kulkue. Kaikilla kyläyhdistyksillä ja narriryhmillä oli oma teemansa. Perinteisesti tosiaan puumaskit kaikilla naamalla. Hattu piti sitoa leuan alle kiinni, koska narrit kulkivat puupihdeillä ympäriinsä ja varastivat hattuja. :D

Nämä "poliisit" naureskelivat koko ajan vähän vaivaantuneina. Vetivät aika reippaasti jotain juotavaa. Ihailtavaa osallistumista kyllä.

Sarjassamme "mahtavia asuja"! Tuokin fakiiri käveli omilla jaloillaan tietenkin. Noita hot dogeja nähtiin useampikin kappale.

Koko juhlan idea kun on karkottaa talvi, olivat jotkut puvut tosi pelottavia. Sitä ei nyt välttämättä tästä kuvasta niin ajattele, mutta koko viikon aina illalla tuon näköisiä tyyppejä hiiviskeli pimeillä pikkukujilla ja saattoi vaan alkaa seurata ja tuijottaa silmiin, eikä ole mitään hajua kuka siellä alla on. Erittäin häiritsevä kokemus. Yleensä vaan juostiin paikalta pois, jos meinasivat ottaa kohteekseen.

Juhlinta jatkui virallisesti keskiviikkoon asti, mutta jo maanantaina oli suuria päätösbileitä. Sillon juhlittiin minun synttäreitä, eikä enää suoriuduttu kämpältä ulos katsomaan juhlallisuuksia. Fastnacht/Fasching/Karnival on sellainen spektaakkeli, että suosittelen todellakin jokaista joskus osallistumaan. Varsinkin näin suomalaisena, jolloin ainoastaan penkkaripäivänä on lupa pukeutua, tuntui joka vuotinen koko kaupungin osallistuminen mahtavalta. Kaikki olivat hyvällä mielellä ja juhlivat kaikkien kanssa. Mahtava mahtava kokemus.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Elävissä kuvissa

Olen nyt muutaman kerran käynyt leffassa täällä oloni aikana. Yksi tärkeä asia mikä kaikkien pitää tietää, on se, että Saksassa kaikki leffat dubataan. Kaikki. Joissakin suurissa kaupungeissa, on elokuvateattereita, joissa elokuvia voi katsoa myös alkuperäisellä kielellä. Konstanzissa en ole ainakaan tähän mennessä huomannut tätä mahdollisuutta. Koska en halua tuhota mielikuvaani Johnny Deppin äänestä, olen katsonut vain saksalaisia leffoja.

Tässä muutama asia mitä olen huomannut saksalaisissa elokuvateattereissa.

1. Siellä on kuuma.
Suomessa en ole käynyt yhdessäkään lämpimässä elokuvateatterissa. Saksassa jokainen on ollut niin lämmin, että takin uskaltaa heittää pois. Joo, tämä saattaa johtua myös siitä, että Saksassa ei ole -25 astetta pakkasta. Tähän toisaalta sanottava, etten ole koskaan Suomessa kokenut niin kylmiä taloja kuin Saksassa. Jotenkin nää Teutoonit ei vaan osaa eristää!

2. Muista _aina_ sanoa popkornia tilatessasi, että haluat suolaisia popkorneja.
Jostakin kumman syystä, joku näistä on joskus saanut neronleimauksen. Tehdään sokerisia popkorneja! Ja tyypit vielä tykkäs tästä ideasta. Tästä syystä, elokuvateatterissa on tuplasti suurempi saavi sokeripoppareita varten, kuin mitä on suolaisia varten. Henkilökunta myös olettaa, että haluat näitä tahmeita hampaiden tappajia, ellet erikseen mainitse (myönnän, tämä on henkilökunta-/paikkakunta-/elokuvateatterikohtaista).

3. Ihmiset moikkaavat
Kun kävelet sinne rivin viimeiseksi ja joudut siksi ohittelemaan ihmisiä, moni toivottaa hyvää iltaa. Varsinkin, jos he ovat istuinnaapureitasi. Tästä saattaa jopa kehkeytyä keskustelu.

4. Mainokset kestävät 30 min
Ei ole mikään ongelma jos tulet myöhässä. Mainokset ovat aina samat (vain trailerit vaihtuvat) ja ne kestävät ikuisuuden. Olet voiton puolella kun tulee Langnesen (GB Glace Suomessa) Temptation mainos, jossa se nainen on metrossa ja kaikki kohtelee sitä kuin kuningatarta. Tähän mennessä mainoksia on ollut noin 20 min.

Seuraavaksi tapahtuu jotain, mikä ei ole yhtään niin hauskaa selitettynä, kuin monta kertaa koettuna. Sisään astelee tyyppi, joka huutaa ovelta: "Möchte jemand noch'n Eiiiiiii-iii--s?" (Haluisko joku vielä jäätelöä?). Sitten se kävelee niiden ihmisten luo, jotka nostaa kätensä ja myy niille jäätelöä. Sen jälkeen se kiittää ja lähtee pois.

Tämän jälkeen tulee _aina_ Krombacherin oluen mainos. Sekin on joka ikinen kerta sama. Sitten seuraa sen verran mainoksia, että 30 min "leffan alkamisesta" on mennyt. Mainosten määrä riippuu tietenkin jäden ostajien määrästä.

5. Kuhertelutuoleja on oikeasti olemassa
Tämä on aivan uusi huomio, joten en tiedä onko tätä kaikkialla (muutenhan tämä merkintä on 100% tarkka ja oikeassa :DDD), mutta viime kerralla tajusin, että salissa on jokaisella rivillä parisuhdepenkki. Tämä on siis normaali penkki kuten muutkin, mutta kahden tuolin välissä ei ole käsinojaa. Olen myös aivan varma että penkki on vähän leveämpi kuin kaksi penkkiä yhdessä. Ja tiedättekö, leffateattereiden penkit on muutenkin aina mukavia, mutta ah, parisuhdepenkki on aivan mahtava. Siinä on enemmän tilaa kuin mitä kaksi ihmistä tarvitsee, eli siinä voi istua tosi tilavasti risti-istunnassa. Ja jos siinä on yksin, voi mahtavasti puoliksi maata katsellessaan leffaa. Ihan loistavaa! Mahdollistahan on, että ne on myös tarkoitettu läskejä varten, mutta epäilen.

Nämä pienet ominaisuudet, mihin en ole suomessa törmännyt (eikä tarvitse nyt tulla vinee että: "yhyy, kyllä meidän tuppukylän nuorisoseuran talolla ihmiset moikkaa") saattavat jopa korvata sen, että Terminaattori, Jack Sparrow, Ace Ventura ja Dirty Harry puhuvat kaikki samalla äänellä. Ja tiedän, ettei se ehkä kuulostanut niin hienolta, mutta mikään ei kruunaa iltaa niin täydellisesti, kuin elämäänsä ja työhönsä kyllästyneen jäätelönmyyjän ääni, kun se huutaa: "Möchte jemand noch'n Eiiiiiii-iii--s?"!


//Edit Kuten Tiia kommenteissa mainitsi, leffaa katsoessa saa tosiaan juoda olutta. Olemme hauskutelleet ajatuksella, että Krombacher mainoksen jälkeen sisään astelisi rintava naishenkilö Dirndl:issä ja kysyisi: "Möchte jemand noch'n Biieee--eer". Ja koska olen päättänyt hankkia töitä lomaksi, voisin aivan hyvin ryhtyä tuollaiseen hommaan. Hmm, rintavuus taitaa puuttua.

perjantai 15. tammikuuta 2010

50% saksalainen 50% suomalainen?

Joululoma alkoi.
Matka Suomeen alkoi.
Ikävä kotiin ei ollut ollenkaan.

Kun lähdin, tuntui siltä että olisin aivan hyvin voinut jäädä vielä pariksi kuukaudeksi. Ei olisi haitannut. Kyllä minua tietenkin innosti päästä kunnon talveen vähäksi aikaa ja nähdä perhettä ja ystäviä. Mutta ei se ollut niin pakollista. Tänne Saksaan tulo oli kolmas kerta kun aloitan kaiken alusta ja olen kaukana ystävistäni. Se tuntuu jo aivan normaalilta. Kerran vuodessa menen jonnekin uuteen paikkaan. Olen tottunut siihen, että vähintään 50% ystävistäni näen enintään kerran parissa kuukaudessa.

No, Suomeen olin kuitenkin menossa. Yksi asia mikä minua saksalaisissa vähän kyrpii on niiden tottumattomuus lumeen ja kylmään, ja se paniikki mitä 5cm lunta aiheuttaa. Tyypit oikeesti ajaa kesärenkailla, koska eivät ole varautuneet talveen. No lyhyesti sanottuna lopputulos oli tämä. Ryanairin tytäryhtiön Terravisionin bussi ei kulkenutkaan, joten en päässyt bussiin tädiltä lentoasemalle, joten tädin piti lähtee viemään minua 160km yhteen suuntaan lentoasemalle. Olin 30 min ennen portin sulkeutumista perillä. (Niillä myös takaisintulomatkalla hajosi bussi, eikä korvaavaa ollut)

Älkää koskaan luottako Terravisionin busseihin!

Kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja pääsin portille, jäädyin täysin. Portin edus oli tietenkin täynnä suomalaisia. Minulle tuli niin epämukava olo, että puhuin ainoastaan saksaa, etteivät nämä ihmiset tietäisi, että olen suomalainen. En tuntenut kuuluvani näihin ihmisiin ollenkaan ja en halunnut että minut liitetään tähän ryhmään. Oli todella järkyttynyt siitä, miten vahva tunne ryhmään kuulumattomuudesta minulle tuli. Portti oli täynnä niitä suomalaisia juntteja, jotka kävi vähän ulkomailla. Siellä oli mies, joka oli ostanut viinipullon ja viinilaseja tax freestä ja joi sitten sitä viiniä odotellessaan. En halua loukata ketään tällä, koska tiedän etteivät kaikki suomalaiset ole sellaisia ja rakastan ystäviäni ja perhettäni, mutta se häpeän tunne, kun tiesin itse että olen suomalainen, oli kamalaa.

Heti kun äitini tuli hakemaan minua kentältä, kerroin tästä olosta ja kysyin miltä oli tuntunut tulla Suomeen 20 vuoden jälkeen. Hänellä oli sama fiilis 10 VUOTTA! Minä olin ollut Saksassa vasta 3 kk ja nyt jo minulla oli tunne etten oikein kuulu näihin suomalaisiin. Samalla tajusin entistä enemmän mitä Papa tarkoitti sanoessaan, että Saksassa hän on se suomalainen ja Suomessa se saksalainen.

On niin hämmentävää, että Saksassa olen tajunnut, miten saksalainen lopulta olen. Ja samalla olen huomannut, miten suomalainen minä olen. Lupasin ystävilleni, että kyllä minä Suomeen takaisin tulen, mutta en minä voi sitä vannoa. Minulla oli jo muutaman kuukauden jälkeen olo, että voisin ihan hyvin asua saksassa. Tiedostan kyllä, että sitten kun kaikki Erasmuskaverit lähtee pois, ei varmasti ole enää niin hauskaa. Olen 98% varma että menen takaisin Suomeen, mutta olen myös 98% varma, että tulen vielä takaisin. Jos elää maassa, jossa enemmistöllä on samankaltainen mentaliteetti kuin sinulla, tuntee pakostakin olonsa kotoisaksi.

Pakko on kyllä myös sanoa, että tosiaan tuo suomalaisuus tunkee aina välillä esiin. Asiat mitä vihaan suomalaisissa ja Suomessa, ovatkin sellaisia asioita mitä kaipaan täällä. Tämä on vasta uusi oivallus, joten en ole vielä asiaa perinpohjin tutkinut, mutta kaksi asiaa tulevat mieleen. Suomessa yritän aina olla mahdollisimman lähellä ihmisiä. Halaan usein ja yritän saada jotain fyysistä kontaktia ihmisiin. En pidä siitä, että ihmiset ahdistuvat, jos heitä tulee metriä lähemmäksi. (Tiedän leikkiväni stereotypioilla, mutta jostakin nekin tulevat) Täällä Saksassa huomaan kaipaavani omaa tilaa. Diskossa ahdistaa kun on niin paljon ihmisiä (niin kyllä välillä Suomessakin) ja bussissa tekisi mieli huutaa kun ihmiset hönkivät niskaan. Toinen mitä olen huomannut on hiljaisuus. Joskus tekisi vaan mieli sanoa ihmisille, että ollaanko hiljaa. Suomalaiset on tunnettuja siitä, että me voidaan olla hiljaa samassa huoneessa ilman, että se olisi ahdistavaa. Minua se on ahdistanut melkein aina. Nyt, kun saksalaiset jo parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen ahdistuvat ja alkavat puhua säästä, huomaan miten kiva onkin vaan olla hiljaa välillä.


Siskoni sanoi, että vuosi Saksassa, enkä halua enää koskaan takaisin. Nyt minulla on olo, etten halua haluta jäädä tänne. Joka on aivan naurettavaa. Ei pitäisi etukäteen ahdistua siitä mitä saattaa haluta myöhemmin. Miten joku ihminen voi edes ajatella, ettei halua tehdä sitä mitä haluaa. Taidan olla astetta häiriintyneempi tapaus. Veikkaan, että se on vain pelkoa. Minua pelottaa ajatus ettei kaikki olisikaan tuttua ja helppoa niinkuin Suomessa. Haluan rutiinia ja normaalia elämää, mutta kyllästyn heti jos niin on. Tämä menee kyllä niin ajatuksen virraksi, että taidan lopettaa ja jatkaa toivottavasti pian taas.

Miksi ihminen ei anna itsensä olla onnellinen, vaan keksii asioita jotka ovat "huonosti"?
Miksi ihminen ei voi lopettaa ajattelemista?
Miksi ihmisen pitää huolehtia tulevasta ja aina suunnitella monta vuotta etukäteen heti sillä sekunnilla kun tulee jotain uutta elämään?
Miksi ihminen on aina riippuvainen jostain?
(Niille jotka eivät tajunneet: ihminen = minä)

Miksi muuten edes kirjoitan pitkän sepustuksen siitä miten hämmentynyt kansalaisuudestani ja mentaliteetistani olen? Miksi ihmisen aivot ei voi käsitellä yksikköjä, vaan kaikki pitää aina sovittaa laatikkoon, malliin, ryhmään? Miksi ihmisen luonteeseen kuuluu tarve kuulua johonkin?

Hauskaa perjantai-iltaa kaikille! :DDD
(Mun kaverit opiskelee ja minä halusin juhlimaan. Ainut mitä keksin oli päästää aivot ajattelemaan kummallisia asioita) Palaillaan!

P.S. Täällä on +2 astetta lämmintä ja minä olen siitä niiiiiiin iloinen. En olis kestänyt hetkeäkään sitä kylmyyttä mikä Suomessa oli. Ihana kun voi laittaa mitä vaan päälle, eikä tarvitse aina olla toppahaalarit!

P.P.S. Olen oppinut juomaan Becks lemonia. Tiedän ettei se ole kaljaa, mutta se maistuu ainakin puoliksi kaljalta. Jonkinlainen osavoitto operaatiossani on tapahtunut. Välillä jopa tuntuu, että se maistuu ihan hyvältä. Perinteinen saksalainen olut aiheuttaa vielä inhoreaktion, operaatio jatkuu siis!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Lumisia ajatuksia

Lopetin Schreiben und Grammatik -kurssin, koska ajattelin ettei ole järkeä kaksi kertaa viikossa saattaa itseään niin pahalle mielelle, ettei koko päivästä tule mitään. Kun lauantaina tein tämän päätöksen, olo oli todella helpottunut. Tänään kun heräsin aamulla kymmeneltä ja tajusin ettei tarvitse mennä kyseiselle luennolle, vaan saan rauhassa syödä aamiaista ja katsella sarjoja koneelta, tulin onnelliseksi.


Tänään oli vain yksi luento, minut joka kerta iloiseksi tekevä Struktur und Geschichte des Deutschen, mutta en voinut keskittyä ollenkaan. 30 min luennon alkamisen jälkeen huomasin, että koko päivän jatkunut sade oli muuttunut vähän raskaammaksi. Toiveikkaana seurasin seuraavat 1,5h miten sade muuttui rännäksi ja sen jälkeen oikeiksi lumihiutaleiksi. Toistelin vaan hymy huulilla kaverilleni: Es schneit! Es schneit!


Kun olin linja-autossa matkalla kotiin, tajusin jotain merkittävää. Suomen kieli tekee minut täällä onnelliseksi. Tämän huomasin, kun kuuntelin Mp3-soittimellani Zen Cafe:ta. Tuntui niin hassulta miten en voinut lopettaa hymyilyä, kun äänettömästi lauloin mukana. Tajusin, että täällä kun kuulee koko ajan saksaa tai englantia, tulen aina onnelliseksi kun kuuntelen suomalaista musiikkia tai pääsen puhumaan suomea Anssin (Vaasalainen vaihtari) kanssa. Taitaa olla totta, että pitää mennä kauaks, että arvostaa pieniä asioita lähellä.


Kun astuin linja-autosta ulos ja menin lumisateeseen ihanan värikkään sateenvarjoni kanssa äitin värikkäästi paikkaamat juhannushousut jalassa, aloin ajatella lisää suomen kieltä ja tajusin, miten ihanaa on osata kieltä missä on niin hienoja sanoja kuin: räntä, loska ja tihkusade. Hymyilytti taas lisää. Sen jälkeen ajattelin miltä näytän värikkäissä juhannushousuissa ja raidallisessa sateenvarjossa lumisateessa virnistellen ja laulaen äänettömästi keskellä nyrpeän näköisiä ihmisiä harmaissa vaatteissa ja mustissa sateenvarjoissa.

Tajusin, että aina välillä, on järjettömän ihanaa olla minä.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Halki Konstanzin käy tieni

Tänään aamulla (perjantaina siis) astuin junaan Hanaussa klo 8:27 läppärin, repun, laukun ja matkalaukun kanssa. Edessä oli 4h ja rapiat matkustamista läpi Saksan maan. Ja oli se kyllä hieno maa. Olen aina kuullut juttua, että Schwarzwald on hieno paikka, mutta ei helvetti.. se on oikeesti hieno paikka. Vuoria ja metsää ja saksalaisia taloja. Niin hienoa. Matkasta ei oikein muuta voi sanoa, koska koomailin suurimman osan matkasta.


Rubiinimylly? O_o

Junalippu maksoi 49€ kun ostin sen 3 päivää aikaisemmin. Jos olisin ostanut vielä aikaisemmin, olisi se maksanut 29€. Suunnitelkaa ajoissa ihmiset!



Voin sanoa nyt jo, että Konstanz am Bodensee liehittely on vähän ylitseampuvaa. Olen nähnyt tämän päivän aikana Bodenseen kerran. Se oli matkalla junassa. Kaupungissa ollessa sitä ei oikeastaan nää. Mutta en kuitenkaan halua tuomita tätä kokonaan vielä, koska en tunne paikkaa kunnolla. 


Otinpa sitten kuvan kartasta, että pysyisin edes vähän kartalla :D

Seuraava missio?
Konstanz Hbh: 13:16
Hausmeister Sprechstunde: bis 14:00
Rautatieasema - Hausmeister väli: 1,9km.
Suunnistuskyky: olematon
Matkatavarat: väh. 30kg
Lämpötila ulkona: 19 astetta + auringonpaiste
Taksi?: Liian pihi


Mission onnistuminen?
Olin ajoissa, mutta väärässä talossa. Eksyin matkalla ja kiersin siksi pitemmän kautta. Itku kurkussa stressaantuneena väärässä talossa kysyin väärältä Hausmeisterilta olenko oikeassa paikassa, vain kuullakseni etten ollut. Itku kurkussa stressaantuneena puoli juoksin kolme viikkoa kestäneessä yskässäni teitä pitkin kysellen minne minun pitää mennä vain päätyäkseni odottamaan itku kurkussa 15 min Europahausin edessä peläten etten saa avainta enää, koska olin myöhässä. Sain. Meillä on tosi mukava Hausmeister <3

Toisin kuin kirje minulle ilmoitti, päädyinkin 2hlö:n soluun S-M:n (se toinen tyttö Jykylästä) kanssa. Vähän harmi, koska ei saatu saksalaisia kämppiksiä ja koska kummallakaan ei sitten ollut mitään keittiövälineitä yms valmiina. Kämppä ei ole niin hieno kuin se 4 hlö:n olisi ollut, mutta ihan sympaattinen, kun katsoo pinnan alle.


 

Ulko-ovemme on siis lasiovi. Se vie suoraan ulkokäytävään. Ratkaisu on varmasti ihan hauska talvella, kun on kylmä ja jokainen ulkonakäynti kylmentää keittiön. Ratkaisu rajoittaa myös alasti kämpässä hyppimistä. Ulkokäytävä on siis kaikkien kerroksessamme asuvien reitti ulos talosta.

 
 

Huoneen kalustuksessa sympaattista on se, että kaikki on pyörillä liikuteltavaa. Järjestystä voi vaihtaa todella helposti. Nii ja mikään ei ole muutenkaan kiinni missään. Pöytä on vain irtonainen levy kahden metallihäkkyrän päällä. Seinän hyllykön levyt ovat myös irti. Vaatekaapin levyt tietenkin myös.




Mutta pakko sanoa, että tykkään :)

Lähdettiin sitten melkeinpä heti S-M:n ja hänen urhean saattajansa, jota myös poikaystäväksi kutsutaan, kanssa kaupunkiin etsimään patoja ja kattiloita. Ihana Hausmeisterimme opasti meidät kierrätystavarapaikkaan, jota voisimme myös kutsua kirpputoriksi, josta löysimmekin paljon hyödyllistä tavaraa, eli kattilan. Päätettiin kävellä kaupunkiin etsimään loput tavaroista (kuten esimerkiksi peitto minulle). Käytiin Lagossa, suuressa ostoskeskuksessa, jossa on suunnilleen kaikki kaupat mitä 20-vuotias naishenkilö voi tarvita. Pakko päästä sinne shoppaa jossain välissä (en voi uskoa, että päästin tuonkin suustani). Reissu oli oikein ihastuttava. Odotettiin esimerkiksi noin 30 min eräässä liittymäkaupassa palvelua vain saadaksemme tietää, ettei kyseinen henkilö voi auttaa meitä. Mentiin siis hukuttamaan ketutuksemme Aldin Tag der Deutsche Einheitia edeltävään ostosryntäyshelvettiin. VINKKIVITONEN! Aldin valikoima on paska. Nyt on siis paljon paskaa elintarviketta, joka syödään pakolla pois, ostettuna. Vähitellen alkoi jo kyrpimään kävely ja rahan käyttö, joten suunnattiin kotia kohti.

Seuraavaksi tulee päivän paras uutinen (joka selittää miksi minulla on ollut mahdollisuus kirjoittaa nämä vuodatukset päivästäni). Ajattelin tuskastuneena kotiin palattuani, että miksi voi miksi minulla ei ole internetsejä käytettävissä. Laitoinpa sitten ihan kokeilumielessä kaapelin reikään ja kappas kepposta, internetsit eivät olleetkaan uloittumattomissani (onkohan tuo edes sana : D). Ohjeiden mukaan, netin saa vasta kun rekisteröityy. Rekisteröitymiseen tarvitsee vuokrasopimuksen numeron ja muutaman päivää. Näitä minulla ei ollut. Nyt siis netseilen noin vaan. Mutta voi ilon päivää! Heti tuntuu koti kodimmalta, kun pääsee netseille.

Vaikka päivä siis oli stressaava ja satunnaisesti kerrassaan kettumainen, kaiken pelasti ei vain yksi internetsi vaan jopa neljä erilaista. Nettiriippuvainen kiittää ja kumartaa rakasta Internetsumalaa ja painuu suihkuun ja nukkumaan. Palataan asiaan!

P.S. Sinuttelin taksikuskia (mentiin Aldin jälkeen taksilla kotiin)...Ei se taksikuski jäätynyt kuin ihan sekunnin murto-osaks. Ehkä mä vielä opin.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Hallo Deutschland!

Minulla on aina ollut kuvitelma siitä miltä tuntuu lähteä vuodeksi pois toiseen maahan. Olin kuvitellut, että siihen liittyy tunteita kuten: jännitys, pelko, innostus, suru ja ilo. Tietenkin siis oletin, että minustakin tuntuisi tältä. Fiilis, mikä minulla kuitenkin oli koko viimeisen viikon ajan, oli ennemminkin lähellä sanan "Plaah" tuomaa vaikutelmaa (luukuun ottamatta muutamia paniikin hetkiä.. ks. edellinen merkintä). Ihmiselle, joka on koko elämänsä elänyt tunteiden perusteella, oli todella hämmentävää ja pelottavaa olla tuntematta mitään. Varsinkin, kun Saksaan muutto on kuitenkin -suhteellisen- suuri asia.

Viimeisellä viikolla, kun minun olisi pitänyt esim. pakata ja järjestellä vaihtoon lähtöä, istuin kotona ja katselin telkkua, ihan niinkuin aina ennenkin. Perjantaina kun oli viimeinen mahdollinen pakkauspäivä, tämä alkoikin tuntua. Vinkkinä siis niille, jotka mahdollisesti joskus tätä blogia lukevat saadakseen neuvoja omaa vaihtoon lähtöä varten, usko siskoa, veljeä, vanhempia, kämppistä, koiran kaimaa tai kummia ja aloita pakkaaminen ajoissa. Se säästää sinut paljolta stressiltä. Jännitystä toi myös hetki, kun juttelin S-M:n (toinen Jyväskylästä Konstanziin lähtevä tyttö) kanssa ja hän kysyi olenko varannut aikaa Hausmeisterille (vähän niinkuin talkkari kai) kämpän avaimen saantia varten. Noh, en siis tiennyt että näin pitäisi tehdä. Aika pitäisi varata 10 päivää aikaisemmin ja 10 päivää aikaisemmin olisi siis ollut lähtöpäivä (tilanne on tähän mennessä selvinnyt niin, että laitoin postia Hausmeisterille sanoen: Hilfe! ja vastaus kuului: Keine Sorge! Eli siis aika tarvitsi varata vain, jos ei tule normaaliin vastaanotto aikaan. Huh. En ollut vielä siihen mennessä, enkä kyllä vieläkään, kuullut mitään mistään tutorista joka minua siellä saattaisi odottaa ja neuvoa, joten menen ihan omia aikojani en tiedä millon.

Sunnuntaina, viimeisenä iltana ennen lähtöä, istuin kämppisteni kanssa ruokapöydän ääressä jutellen jotain aivan muuta, kun se iski. Tajusin juuri sillä hetkellä, että olen ihan tosissani muuttamassa Saksaan vuodeksi. Se oli outo hetki. Voin myöntää, että tunsin oloni myös suhteellisen tyhmäksi ja hitaaksi.

Ennen kuin alan vihdoin kertoa, että miltä minusta nyt täällä Saksassa tuntuu, on pakko kertoa, että tunnen itseni huijariksi. Koska olen puoliksi saksalainen, minulla on tietenkin puolet suvusta täällä valmiina odottamassa ja auttamassa. Ettei tämä tekisi tilannetta vielä tarpeeksi helpoksi, siskoni on asunut Saksassa jo vuoden ja oli ennen tänne tuloani suunnitellut ekan viikon kokonaan ja ottanut yhteyttä sukuun. Tänne tuloni on siis ollut erittäin vaivatonta. En taida olla mikään normaali vaihto-oppilas. Mutta on kyllä myös sen verran itseäni puolustettava itseni kritiikiltä (ei juma mikä lauseasettelu), että ensi viikolla olen aivan omin päin ja kun sitten lopulta Konstanziin menen, olen aivan omillani (nyyh, missä olet Konstanzin Annani*).

Maanantai - lähtöpäivä:

Rakas kämppikseni oli lainannut minulle petivaatteet, että voisin nukkua viimeisen yön (äiti oli hakenut kaikki tavarani sunnuntaina... sänky siis huoneeseen jäi alivuokralaiselle) ja heräsinkin sitten yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Olin sopinut meneväni vielä viimeistä kertaa ah, niin ihanaan Lozziin syömään kavereiden kanssa 11:30 ja ohjelmassa oli aamulla vielä raivokasta jääkaapintyhjennyssyöntiä, huoneen siivousta ja yliopistolla todistusten kopioimista. Juna Tampereelle lähti 14:25 riippumatta siitä olinko minä kyydissä, joten pieni stressi oli koko ajan ehdinkö tehdä kaiken. Onneksi pelastava Dumppienkeli (uskomatonta kyllä, Dumppilaisissakin on ihan mukavia heppuja näin humanistisilminkin katsottuna) oli luvannut viedä minut, 90 litraisen 15kg painavan kassin ja 10kg painavan läppärilaukkuni matkakeskukselle autolla. Luksusta.

Matka Tampereelle ja lentoasemalle ja lento Saksaankin meni yllättävän hyvin. Laukku painoi lentokentällä 16,6kg joten laitoin lisää vaatetta päälle ja olinkin sitten hehkeän punaisena ja hikisenä takissa, hatussa, kaulaliinassa ja kahdessa hupparissa. Ryanair on aika tarkka painorajojensa kanssa, mutta onneksi 15kg on 15kg vaikka vaaka näyttäisi 15,9kg. Kuten taisin jo aikaisemmin Ryanair merkinnässä mainitakin. Ja kuten merkinnän kommentissa sanoin, Ryanairilla on kaksi tapaa laskeutua, sulava ja räsähtävä. Tällä kertaa koin unelmalaskeutumisen. Ei ollenkaan vuoristoratafiilistä (joka on siis hyvä asia tässä yhteydessä). Frankfurt Hahn:in kentältä oli tarkoitus suoriutua Offenbachin juna-asemalle, mistä rakas siskoseni minut hakisi. Kentältä lähtee muutaman tunnin välein Terravision linja-auto, jolla sinne pääsee. Seisoin sitten pysäkillä n. 15 muun ihmisen kanssa, kun eteemme kaartaa minibussi. Kuski tulee pihalle ja sanoo, että kahdeksan ensimmäistä pääsee kyytiin. Oltiin kaikki hieman O_O ja WTF! Olin yksi näistä onnekkaista joiden ei tarvinnut odottaa puolta tuntia toista minibussia ja myöhästyä kotiin pääsystä. Kuskilta kuulimme sitten, että hän oli ajanut niitä oikeita busseja jo 50 vuotta, oli ottanut viikon lomaa ja heti olivat bussit hajonneet. Minibussi oli siis hätäratkaisu. Lopulta kuitenkin päädyin onnellisesti siskon luo ja nukkumaan. Oli suhteellisen väsynyt olo.

Tiistai:

Tänään oli hieno päivä. Suunnitelmissa oli hankkia minulle saksalainen liittymä ja sitten lähdin junalla Nürnbergiin sukuloimaan. Siskosellani oli töitä, joten minua opastamaan liittymien ihmeelliseen maailmaan lähti hänen poikaystävänsä. Liittymän hankkiminen oli oikein helppoa, kun sisko oli jo etsinyt halvimman liittymän valmiiksi ja kertoi mistä sen saa ostettua. :D Onpas tää vaihtoon lähtö helppoa!

Kun olin ostanut liittymän ja yritin aktivoida sen soittamalla annettuun numeroon, koin ensimmäisen "MOI OON ULKOMAALAINEN, EN TAJJUU!!" -hetken. Mukava nainen puhelimen päässä puhui murtaen hiljaisella äänellä asioista, joista en tajua mitään edes suomeksi. Yritin siinä sitten tajuta mitä hän halusi tietää minulta ja mitä minun pitäisi tehdä. Tädillä alkoi selvästi mennä hermo, kun jo kolmannen kerran kysyin että niin mitä minun pitää sanoa (hän kysyi etu- ja sukunimeäni, mutta ei tietenkään voinut käyttää niitä normaaleja sanoja, vaan suosi hämmentäviä kiertoilmaisuja). Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes hän kysyi osoitettani. Ei tämä olisi ollut ongelma, jos tietäisin osoitteeni. Tiedän kyllä kadun nimen ja numeron, mutta en esim asunnon numeroa. Koska minä eikä siskon poikakaveri kumpikaan tiedetty siskon postinumeroa, asun tällä hetkellä liittymäntarjoajani tietojen mukaan siskoni poikakaverin luona. :D Onneksi hän on loistotyyppi ja toivotti minut välittömästi tervetulleeksi! Puhelun aikana kävi muutama muukin hassu kommunikaatio-ongelma (minun piti sanoa syntymäaikani ja koska olen tyhmä, en osaa vieläkään sanoa saksalaisia numeroita oikein ja väitin syntyneeni vuonna 1998 eikä 1989**), jonka takia täti toisessa päässä luuli, että pilailen hänen kustannuksellaan ja olen joku keskenkasvuinen teini, enkä vakavasti otettava asiakas (olenkohan minä vakavasti otettava asiakas?). Onneksi kaikki päättyi hyvin ja minulla on nyt uusi puhelinnumero (jos olet ihminen, joka luulee ansaitsevansa tietää tämä kohtalokas numerosarja.. mää facebookkiin, siellä se on tiedoissa).

Nyt illan sitten olen viettänyt sukulaisissa Nürnbergin seudulla ja on ollut oikein ihanaa. Täällä on 25 astetta lämmintä ja puissa on vihreitä lehtiä ja näiden rypälepuska työntää uusia kukkia. Että silleen. Käytiin syömässä Italialaisella ja pakko sanoa näin pastariippuvaisena, ei jumantskukka! Nam.

Tämä viikko mennään sukuloidessa ja ensi viikolla suuntaan etelään Konstanziin. En vielä tiedä miten, mutta onneksi on sellainen hieno nettisivu, jonne ihmiset käyvät ilmoittamassa, kun ajavat jonnekin päin Saksaa ja kyytiin mahtuu porukkaa. Se toimii ihan oikeesti ja se on ihan turvallistakin. http://www.mitfahrgelegenheit.de/
Näillä näkymin ei ollakaan menossa Oktoberfesteille. Vähän harmi joo, mutta toisaalta sit taas ei. Ois ollut aika stressin aihe ja ihan kiva olla rauhassa suvun luona. Asiaan vaikuttaa myös vähän se fakta, että täällä on menossa ilmeisesti pienet terrorihälyt, kun al-Qaida on uhannut posauttaa Saksassa ja Oktoberfestit ois aika ihannekohde. Emme siis ole nössöjä ja vainoharhaisia, emme vaan halua posahtaa <3 Kuvia saattaa tulla joskus sitten, kun on joku joka niitä vois ottaa, kukaan ei jaksaa miljoona: Moi tässä olen minä, mun käsivarsi ja vähän metsää takanani -kuvia. Viikko jatkukoon yhtä hyvänä kuin tähän mennessä. Huomenna kreikkalaiselle syömään, veikkaan siis että jatkuu! (Tie tämän naisen sydämeen kulkee ehdottomasti mahan kautta)

P.S. Nyt minäkin olen täällä
P.P.S. Päiviä lähtöön -laskuri on nyt muuttunut Päiviä vaihdossa -laskuriksi.


* Anna oli rakas tutorini kun aloitin saksan opinnot Jykylässä <3
* * Teille ketkä ette osaa saksaa, ettekä osaa päätellä lauseen perusteella: Saksan kielessä sanotaan numerot 20:n jälkeen tyylillä yksi ja kaksikymmentä, ei siis kaksikymmentä ja yksi.