Huomasin juuri nyt, että minusta on tullut todella hajamielinen ja huomioon ottamaton. Unohdan kiittää ihmisiä, unohdan vastata sähköposteihin, unohdan kysyä kavereilta mitä niille kuuluu. Jotenkin nyt vaan tuntuu, että on kamalasti kaikkea tekemistä, ja se on se syy mitä sanon kavereillekin. Mutta kun ei edes ole. Ei minulla ole niin paljon tekemistä. Istun kotona ja tylsistyn. Vaikka pitäisi tehdä vaikka mitä. En ole ollut mesessä online kuukausiin, koska ahdistun siitä ajatuksesta että ihmiset alkavat kysellä mitä kuuluu ja pitää selittää mitä olen tehnyt. En halua selittää kaikille erikseen. Ja tuntuu vaan että kaikki kaatuu päälle yhtäkkiä jos ihmiset kysyy mitä kuuluu. Miten ihmeessä mä edes ahdistun tällaisesta. En ymmärrä.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi alkaa lukea kirjoja tenttejä varten, mutta en lue.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi alkaa etsimään kämppää ensi lukukautta varten ja päättämään asioita.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi kysellä kavereilta mitä niille kuuluu.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tätä. Mutta en vaan saa aloitettua.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi kirjoittaa blogiin kuulumisia ja tuntoja.
Miten ihmeessä te ihmiset pidätte elämänne hallinnassa?
Minusta tuntuu, että elän vaan tätä elämää päivä kerrallaan enkä saa mitään aikaiseks. Kaikki on no mä teen sen huomenna. Mutta ei niin voi elää. Ei oikeestaan voi elää päivä kerrallaan, koska tulevaisuuden suunnitelmia on pakko tehdä. Juttelin siskosen kanssa yksi päivä siitä, että pitäisi alkaa kirjoittaa ylös mitä kaikkea haluan tehdä päivän aikana. Minusta alkaa tuntua että minun on pakko tehdä se. Unohdan ihmiset. Unohdan rakkaat ja ne loukkaantuu ja tuntuu pahalta. En halua unohtaa tärkeitä ihmisiä elämässä. En halua unohtaa kiittää ihmisiä siitä mitä ne ovat tehneet minulle. Tuntuu, että pienikin muutos tähän tylsään elämänrytmiin saa kaiken pois tolaltaan ja häiritsee. Mutta eihän se niin ole. Miten niin minulla ei ole aikaa mihinkään. En ole tehnyt mitään viikkoihin!
Sain kaksi kuukautta sitten sähköpostin pojalta joka tekee kandin työtä ja kysyi voinko vastata 5 kysymykseen saksassa olosta. En vastannut heti, ja unohdin. Nyt ei minusta varmaan ole enää mitään hyötyä. Mutta ehkä pitää kysyä kuitenkin. Voisin aloittaa kaiken sen hyvittämisen minkä olen jättänyt tekemättä. Yritän oikeasti. Ja nyt alan kirjoittaa kyllä asioita ylös mitä pitää tehdä!
Rakas perheenjäsen, ystävä, anteeksi jos tunnet että olen hyljännyt sinut. Tai jos olen ollut töykeä tai kummallinen kun ollaan juteltu. Ajattelen teitä kaikkia kuitenkin ja olette tosi tärkeä osa minun elämää. (Hmm viime blogimerkintä taisi loppua suunnilleen samalla tavalla..mikä mua vaivaa?)
Pusuja kaikille!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämmennyin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämmennyin. Näytä kaikki tekstit
maanantai 28. kesäkuuta 2010
perjantai 15. tammikuuta 2010
50% saksalainen 50% suomalainen?
Joululoma alkoi.
Matka Suomeen alkoi.
Ikävä kotiin ei ollut ollenkaan.
Kun lähdin, tuntui siltä että olisin aivan hyvin voinut jäädä vielä pariksi kuukaudeksi. Ei olisi haitannut. Kyllä minua tietenkin innosti päästä kunnon talveen vähäksi aikaa ja nähdä perhettä ja ystäviä. Mutta ei se ollut niin pakollista. Tänne Saksaan tulo oli kolmas kerta kun aloitan kaiken alusta ja olen kaukana ystävistäni. Se tuntuu jo aivan normaalilta. Kerran vuodessa menen jonnekin uuteen paikkaan. Olen tottunut siihen, että vähintään 50% ystävistäni näen enintään kerran parissa kuukaudessa.
No, Suomeen olin kuitenkin menossa. Yksi asia mikä minua saksalaisissa vähän kyrpii on niiden tottumattomuus lumeen ja kylmään, ja se paniikki mitä 5cm lunta aiheuttaa. Tyypit oikeesti ajaa kesärenkailla, koska eivät ole varautuneet talveen. No lyhyesti sanottuna lopputulos oli tämä. Ryanairin tytäryhtiön Terravisionin bussi ei kulkenutkaan, joten en päässyt bussiin tädiltä lentoasemalle, joten tädin piti lähtee viemään minua 160km yhteen suuntaan lentoasemalle. Olin 30 min ennen portin sulkeutumista perillä. (Niillä myös takaisintulomatkalla hajosi bussi, eikä korvaavaa ollut)
Älkää koskaan luottako Terravisionin busseihin!
Kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja pääsin portille, jäädyin täysin. Portin edus oli tietenkin täynnä suomalaisia. Minulle tuli niin epämukava olo, että puhuin ainoastaan saksaa, etteivät nämä ihmiset tietäisi, että olen suomalainen. En tuntenut kuuluvani näihin ihmisiin ollenkaan ja en halunnut että minut liitetään tähän ryhmään. Oli todella järkyttynyt siitä, miten vahva tunne ryhmään kuulumattomuudesta minulle tuli. Portti oli täynnä niitä suomalaisia juntteja, jotka kävi vähän ulkomailla. Siellä oli mies, joka oli ostanut viinipullon ja viinilaseja tax freestä ja joi sitten sitä viiniä odotellessaan. En halua loukata ketään tällä, koska tiedän etteivät kaikki suomalaiset ole sellaisia ja rakastan ystäviäni ja perhettäni, mutta se häpeän tunne, kun tiesin itse että olen suomalainen, oli kamalaa.
Heti kun äitini tuli hakemaan minua kentältä, kerroin tästä olosta ja kysyin miltä oli tuntunut tulla Suomeen 20 vuoden jälkeen. Hänellä oli sama fiilis 10 VUOTTA! Minä olin ollut Saksassa vasta 3 kk ja nyt jo minulla oli tunne etten oikein kuulu näihin suomalaisiin. Samalla tajusin entistä enemmän mitä Papa tarkoitti sanoessaan, että Saksassa hän on se suomalainen ja Suomessa se saksalainen.
On niin hämmentävää, että Saksassa olen tajunnut, miten saksalainen lopulta olen. Ja samalla olen huomannut, miten suomalainen minä olen. Lupasin ystävilleni, että kyllä minä Suomeen takaisin tulen, mutta en minä voi sitä vannoa. Minulla oli jo muutaman kuukauden jälkeen olo, että voisin ihan hyvin asua saksassa. Tiedostan kyllä, että sitten kun kaikki Erasmuskaverit lähtee pois, ei varmasti ole enää niin hauskaa. Olen 98% varma että menen takaisin Suomeen, mutta olen myös 98% varma, että tulen vielä takaisin. Jos elää maassa, jossa enemmistöllä on samankaltainen mentaliteetti kuin sinulla, tuntee pakostakin olonsa kotoisaksi.
Pakko on kyllä myös sanoa, että tosiaan tuo suomalaisuus tunkee aina välillä esiin. Asiat mitä vihaan suomalaisissa ja Suomessa, ovatkin sellaisia asioita mitä kaipaan täällä. Tämä on vasta uusi oivallus, joten en ole vielä asiaa perinpohjin tutkinut, mutta kaksi asiaa tulevat mieleen. Suomessa yritän aina olla mahdollisimman lähellä ihmisiä. Halaan usein ja yritän saada jotain fyysistä kontaktia ihmisiin. En pidä siitä, että ihmiset ahdistuvat, jos heitä tulee metriä lähemmäksi. (Tiedän leikkiväni stereotypioilla, mutta jostakin nekin tulevat) Täällä Saksassa huomaan kaipaavani omaa tilaa. Diskossa ahdistaa kun on niin paljon ihmisiä (niin kyllä välillä Suomessakin) ja bussissa tekisi mieli huutaa kun ihmiset hönkivät niskaan. Toinen mitä olen huomannut on hiljaisuus. Joskus tekisi vaan mieli sanoa ihmisille, että ollaanko hiljaa. Suomalaiset on tunnettuja siitä, että me voidaan olla hiljaa samassa huoneessa ilman, että se olisi ahdistavaa. Minua se on ahdistanut melkein aina. Nyt, kun saksalaiset jo parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen ahdistuvat ja alkavat puhua säästä, huomaan miten kiva onkin vaan olla hiljaa välillä.
Siskoni sanoi, että vuosi Saksassa, enkä halua enää koskaan takaisin. Nyt minulla on olo, etten halua haluta jäädä tänne. Joka on aivan naurettavaa. Ei pitäisi etukäteen ahdistua siitä mitä saattaa haluta myöhemmin. Miten joku ihminen voi edes ajatella, ettei halua tehdä sitä mitä haluaa. Taidan olla astetta häiriintyneempi tapaus. Veikkaan, että se on vain pelkoa. Minua pelottaa ajatus ettei kaikki olisikaan tuttua ja helppoa niinkuin Suomessa. Haluan rutiinia ja normaalia elämää, mutta kyllästyn heti jos niin on. Tämä menee kyllä niin ajatuksen virraksi, että taidan lopettaa ja jatkaa toivottavasti pian taas.
Miksi ihminen ei anna itsensä olla onnellinen, vaan keksii asioita jotka ovat "huonosti"?
Miksi ihminen ei voi lopettaa ajattelemista?
Miksi ihmisen pitää huolehtia tulevasta ja aina suunnitella monta vuotta etukäteen heti sillä sekunnilla kun tulee jotain uutta elämään?
Miksi ihminen on aina riippuvainen jostain?
(Niille jotka eivät tajunneet: ihminen = minä)
Miksi muuten edes kirjoitan pitkän sepustuksen siitä miten hämmentynyt kansalaisuudestani ja mentaliteetistani olen? Miksi ihmisen aivot ei voi käsitellä yksikköjä, vaan kaikki pitää aina sovittaa laatikkoon, malliin, ryhmään? Miksi ihmisen luonteeseen kuuluu tarve kuulua johonkin?
Hauskaa perjantai-iltaa kaikille! :DDD
(Mun kaverit opiskelee ja minä halusin juhlimaan. Ainut mitä keksin oli päästää aivot ajattelemaan kummallisia asioita) Palaillaan!
P.S. Täällä on +2 astetta lämmintä ja minä olen siitä niiiiiiin iloinen. En olis kestänyt hetkeäkään sitä kylmyyttä mikä Suomessa oli. Ihana kun voi laittaa mitä vaan päälle, eikä tarvitse aina olla toppahaalarit!
P.P.S. Olen oppinut juomaan Becks lemonia. Tiedän ettei se ole kaljaa, mutta se maistuu ainakin puoliksi kaljalta. Jonkinlainen osavoitto operaatiossani on tapahtunut. Välillä jopa tuntuu, että se maistuu ihan hyvältä. Perinteinen saksalainen olut aiheuttaa vielä inhoreaktion, operaatio jatkuu siis!
Matka Suomeen alkoi.
Ikävä kotiin ei ollut ollenkaan.
Kun lähdin, tuntui siltä että olisin aivan hyvin voinut jäädä vielä pariksi kuukaudeksi. Ei olisi haitannut. Kyllä minua tietenkin innosti päästä kunnon talveen vähäksi aikaa ja nähdä perhettä ja ystäviä. Mutta ei se ollut niin pakollista. Tänne Saksaan tulo oli kolmas kerta kun aloitan kaiken alusta ja olen kaukana ystävistäni. Se tuntuu jo aivan normaalilta. Kerran vuodessa menen jonnekin uuteen paikkaan. Olen tottunut siihen, että vähintään 50% ystävistäni näen enintään kerran parissa kuukaudessa.
No, Suomeen olin kuitenkin menossa. Yksi asia mikä minua saksalaisissa vähän kyrpii on niiden tottumattomuus lumeen ja kylmään, ja se paniikki mitä 5cm lunta aiheuttaa. Tyypit oikeesti ajaa kesärenkailla, koska eivät ole varautuneet talveen. No lyhyesti sanottuna lopputulos oli tämä. Ryanairin tytäryhtiön Terravisionin bussi ei kulkenutkaan, joten en päässyt bussiin tädiltä lentoasemalle, joten tädin piti lähtee viemään minua 160km yhteen suuntaan lentoasemalle. Olin 30 min ennen portin sulkeutumista perillä. (Niillä myös takaisintulomatkalla hajosi bussi, eikä korvaavaa ollut)
Älkää koskaan luottako Terravisionin busseihin!
Kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja pääsin portille, jäädyin täysin. Portin edus oli tietenkin täynnä suomalaisia. Minulle tuli niin epämukava olo, että puhuin ainoastaan saksaa, etteivät nämä ihmiset tietäisi, että olen suomalainen. En tuntenut kuuluvani näihin ihmisiin ollenkaan ja en halunnut että minut liitetään tähän ryhmään. Oli todella järkyttynyt siitä, miten vahva tunne ryhmään kuulumattomuudesta minulle tuli. Portti oli täynnä niitä suomalaisia juntteja, jotka kävi vähän ulkomailla. Siellä oli mies, joka oli ostanut viinipullon ja viinilaseja tax freestä ja joi sitten sitä viiniä odotellessaan. En halua loukata ketään tällä, koska tiedän etteivät kaikki suomalaiset ole sellaisia ja rakastan ystäviäni ja perhettäni, mutta se häpeän tunne, kun tiesin itse että olen suomalainen, oli kamalaa.
Heti kun äitini tuli hakemaan minua kentältä, kerroin tästä olosta ja kysyin miltä oli tuntunut tulla Suomeen 20 vuoden jälkeen. Hänellä oli sama fiilis 10 VUOTTA! Minä olin ollut Saksassa vasta 3 kk ja nyt jo minulla oli tunne etten oikein kuulu näihin suomalaisiin. Samalla tajusin entistä enemmän mitä Papa tarkoitti sanoessaan, että Saksassa hän on se suomalainen ja Suomessa se saksalainen.
On niin hämmentävää, että Saksassa olen tajunnut, miten saksalainen lopulta olen. Ja samalla olen huomannut, miten suomalainen minä olen. Lupasin ystävilleni, että kyllä minä Suomeen takaisin tulen, mutta en minä voi sitä vannoa. Minulla oli jo muutaman kuukauden jälkeen olo, että voisin ihan hyvin asua saksassa. Tiedostan kyllä, että sitten kun kaikki Erasmuskaverit lähtee pois, ei varmasti ole enää niin hauskaa. Olen 98% varma että menen takaisin Suomeen, mutta olen myös 98% varma, että tulen vielä takaisin. Jos elää maassa, jossa enemmistöllä on samankaltainen mentaliteetti kuin sinulla, tuntee pakostakin olonsa kotoisaksi.
Pakko on kyllä myös sanoa, että tosiaan tuo suomalaisuus tunkee aina välillä esiin. Asiat mitä vihaan suomalaisissa ja Suomessa, ovatkin sellaisia asioita mitä kaipaan täällä. Tämä on vasta uusi oivallus, joten en ole vielä asiaa perinpohjin tutkinut, mutta kaksi asiaa tulevat mieleen. Suomessa yritän aina olla mahdollisimman lähellä ihmisiä. Halaan usein ja yritän saada jotain fyysistä kontaktia ihmisiin. En pidä siitä, että ihmiset ahdistuvat, jos heitä tulee metriä lähemmäksi. (Tiedän leikkiväni stereotypioilla, mutta jostakin nekin tulevat) Täällä Saksassa huomaan kaipaavani omaa tilaa. Diskossa ahdistaa kun on niin paljon ihmisiä (niin kyllä välillä Suomessakin) ja bussissa tekisi mieli huutaa kun ihmiset hönkivät niskaan. Toinen mitä olen huomannut on hiljaisuus. Joskus tekisi vaan mieli sanoa ihmisille, että ollaanko hiljaa. Suomalaiset on tunnettuja siitä, että me voidaan olla hiljaa samassa huoneessa ilman, että se olisi ahdistavaa. Minua se on ahdistanut melkein aina. Nyt, kun saksalaiset jo parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen ahdistuvat ja alkavat puhua säästä, huomaan miten kiva onkin vaan olla hiljaa välillä.
Siskoni sanoi, että vuosi Saksassa, enkä halua enää koskaan takaisin. Nyt minulla on olo, etten halua haluta jäädä tänne. Joka on aivan naurettavaa. Ei pitäisi etukäteen ahdistua siitä mitä saattaa haluta myöhemmin. Miten joku ihminen voi edes ajatella, ettei halua tehdä sitä mitä haluaa. Taidan olla astetta häiriintyneempi tapaus. Veikkaan, että se on vain pelkoa. Minua pelottaa ajatus ettei kaikki olisikaan tuttua ja helppoa niinkuin Suomessa. Haluan rutiinia ja normaalia elämää, mutta kyllästyn heti jos niin on. Tämä menee kyllä niin ajatuksen virraksi, että taidan lopettaa ja jatkaa toivottavasti pian taas.
Miksi ihminen ei anna itsensä olla onnellinen, vaan keksii asioita jotka ovat "huonosti"?
Miksi ihminen ei voi lopettaa ajattelemista?
Miksi ihmisen pitää huolehtia tulevasta ja aina suunnitella monta vuotta etukäteen heti sillä sekunnilla kun tulee jotain uutta elämään?
Miksi ihminen on aina riippuvainen jostain?
(Niille jotka eivät tajunneet: ihminen = minä)
Miksi muuten edes kirjoitan pitkän sepustuksen siitä miten hämmentynyt kansalaisuudestani ja mentaliteetistani olen? Miksi ihmisen aivot ei voi käsitellä yksikköjä, vaan kaikki pitää aina sovittaa laatikkoon, malliin, ryhmään? Miksi ihmisen luonteeseen kuuluu tarve kuulua johonkin?
Hauskaa perjantai-iltaa kaikille! :DDD
(Mun kaverit opiskelee ja minä halusin juhlimaan. Ainut mitä keksin oli päästää aivot ajattelemaan kummallisia asioita) Palaillaan!
P.S. Täällä on +2 astetta lämmintä ja minä olen siitä niiiiiiin iloinen. En olis kestänyt hetkeäkään sitä kylmyyttä mikä Suomessa oli. Ihana kun voi laittaa mitä vaan päälle, eikä tarvitse aina olla toppahaalarit!
P.P.S. Olen oppinut juomaan Becks lemonia. Tiedän ettei se ole kaljaa, mutta se maistuu ainakin puoliksi kaljalta. Jonkinlainen osavoitto operaatiossani on tapahtunut. Välillä jopa tuntuu, että se maistuu ihan hyvältä. Perinteinen saksalainen olut aiheuttaa vielä inhoreaktion, operaatio jatkuu siis!
Tunnisteet:
Hämmennyin,
Koti?,
Kummastelin,
Oivalsin,
Operaatio - Anneli ♥ Bier,
Ryanair,
Ulkomaalainen ilmoittautuu
tiistai 22. syyskuuta 2009
Hallo Deutschland!
Minulla on aina ollut kuvitelma siitä miltä tuntuu lähteä vuodeksi pois toiseen maahan. Olin kuvitellut, että siihen liittyy tunteita kuten: jännitys, pelko, innostus, suru ja ilo. Tietenkin siis oletin, että minustakin tuntuisi tältä. Fiilis, mikä minulla kuitenkin oli koko viimeisen viikon ajan, oli ennemminkin lähellä sanan "Plaah" tuomaa vaikutelmaa (luukuun ottamatta muutamia paniikin hetkiä.. ks. edellinen merkintä). Ihmiselle, joka on koko elämänsä elänyt tunteiden perusteella, oli todella hämmentävää ja pelottavaa olla tuntematta mitään. Varsinkin, kun Saksaan muutto on kuitenkin -suhteellisen- suuri asia.
Viimeisellä viikolla, kun minun olisi pitänyt esim. pakata ja järjestellä vaihtoon lähtöä, istuin kotona ja katselin telkkua, ihan niinkuin aina ennenkin. Perjantaina kun oli viimeinen mahdollinen pakkauspäivä, tämä alkoikin tuntua. Vinkkinä siis niille, jotka mahdollisesti joskus tätä blogia lukevat saadakseen neuvoja omaa vaihtoon lähtöä varten, usko siskoa, veljeä, vanhempia, kämppistä, koiran kaimaa tai kummia ja aloita pakkaaminen ajoissa. Se säästää sinut paljolta stressiltä. Jännitystä toi myös hetki, kun juttelin S-M:n (toinen Jyväskylästä Konstanziin lähtevä tyttö) kanssa ja hän kysyi olenko varannut aikaa Hausmeisterille (vähän niinkuin talkkari kai) kämpän avaimen saantia varten. Noh, en siis tiennyt että näin pitäisi tehdä. Aika pitäisi varata 10 päivää aikaisemmin ja 10 päivää aikaisemmin olisi siis ollut lähtöpäivä (tilanne on tähän mennessä selvinnyt niin, että laitoin postia Hausmeisterille sanoen: Hilfe! ja vastaus kuului: Keine Sorge! Eli siis aika tarvitsi varata vain, jos ei tule normaaliin vastaanotto aikaan. Huh. En ollut vielä siihen mennessä, enkä kyllä vieläkään, kuullut mitään mistään tutorista joka minua siellä saattaisi odottaa ja neuvoa, joten menen ihan omia aikojani en tiedä millon.
Sunnuntaina, viimeisenä iltana ennen lähtöä, istuin kämppisteni kanssa ruokapöydän ääressä jutellen jotain aivan muuta, kun se iski. Tajusin juuri sillä hetkellä, että olen ihan tosissani muuttamassa Saksaan vuodeksi. Se oli outo hetki. Voin myöntää, että tunsin oloni myös suhteellisen tyhmäksi ja hitaaksi.
Ennen kuin alan vihdoin kertoa, että miltä minusta nyt täällä Saksassa tuntuu, on pakko kertoa, että tunnen itseni huijariksi. Koska olen puoliksi saksalainen, minulla on tietenkin puolet suvusta täällä valmiina odottamassa ja auttamassa. Ettei tämä tekisi tilannetta vielä tarpeeksi helpoksi, siskoni on asunut Saksassa jo vuoden ja oli ennen tänne tuloani suunnitellut ekan viikon kokonaan ja ottanut yhteyttä sukuun. Tänne tuloni on siis ollut erittäin vaivatonta. En taida olla mikään normaali vaihto-oppilas. Mutta on kyllä myös sen verran itseäni puolustettava itseni kritiikiltä (ei juma mikä lauseasettelu), että ensi viikolla olen aivan omin päin ja kun sitten lopulta Konstanziin menen, olen aivan omillani (nyyh, missä olet Konstanzin Annani*).
Maanantai - lähtöpäivä:
Rakas kämppikseni oli lainannut minulle petivaatteet, että voisin nukkua viimeisen yön (äiti oli hakenut kaikki tavarani sunnuntaina... sänky siis huoneeseen jäi alivuokralaiselle) ja heräsinkin sitten yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Olin sopinut meneväni vielä viimeistä kertaa ah, niin ihanaan Lozziin syömään kavereiden kanssa 11:30 ja ohjelmassa oli aamulla vielä raivokasta jääkaapintyhjennyssyöntiä, huoneen siivousta ja yliopistolla todistusten kopioimista. Juna Tampereelle lähti 14:25 riippumatta siitä olinko minä kyydissä, joten pieni stressi oli koko ajan ehdinkö tehdä kaiken. Onneksi pelastava Dumppienkeli (uskomatonta kyllä, Dumppilaisissakin on ihan mukavia heppuja näin humanistisilminkin katsottuna) oli luvannut viedä minut, 90 litraisen 15kg painavan kassin ja 10kg painavan läppärilaukkuni matkakeskukselle autolla. Luksusta.
Matka Tampereelle ja lentoasemalle ja lento Saksaankin meni yllättävän hyvin. Laukku painoi lentokentällä 16,6kg joten laitoin lisää vaatetta päälle ja olinkin sitten hehkeän punaisena ja hikisenä takissa, hatussa, kaulaliinassa ja kahdessa hupparissa. Ryanair on aika tarkka painorajojensa kanssa, mutta onneksi 15kg on 15kg vaikka vaaka näyttäisi 15,9kg. Kuten taisin jo aikaisemmin Ryanair merkinnässä mainitakin. Ja kuten merkinnän kommentissa sanoin, Ryanairilla on kaksi tapaa laskeutua, sulava ja räsähtävä. Tällä kertaa koin unelmalaskeutumisen. Ei ollenkaan vuoristoratafiilistä (joka on siis hyvä asia tässä yhteydessä). Frankfurt Hahn:in kentältä oli tarkoitus suoriutua Offenbachin juna-asemalle, mistä rakas siskoseni minut hakisi. Kentältä lähtee muutaman tunnin välein Terravision linja-auto, jolla sinne pääsee. Seisoin sitten pysäkillä n. 15 muun ihmisen kanssa, kun eteemme kaartaa minibussi. Kuski tulee pihalle ja sanoo, että kahdeksan ensimmäistä pääsee kyytiin. Oltiin kaikki hieman O_O ja WTF! Olin yksi näistä onnekkaista joiden ei tarvinnut odottaa puolta tuntia toista minibussia ja myöhästyä kotiin pääsystä. Kuskilta kuulimme sitten, että hän oli ajanut niitä oikeita busseja jo 50 vuotta, oli ottanut viikon lomaa ja heti olivat bussit hajonneet. Minibussi oli siis hätäratkaisu. Lopulta kuitenkin päädyin onnellisesti siskon luo ja nukkumaan. Oli suhteellisen väsynyt olo.
Tiistai:
Tänään oli hieno päivä. Suunnitelmissa oli hankkia minulle saksalainen liittymä ja sitten lähdin junalla Nürnbergiin sukuloimaan. Siskosellani oli töitä, joten minua opastamaan liittymien ihmeelliseen maailmaan lähti hänen poikaystävänsä. Liittymän hankkiminen oli oikein helppoa, kun sisko oli jo etsinyt halvimman liittymän valmiiksi ja kertoi mistä sen saa ostettua. :D Onpas tää vaihtoon lähtö helppoa!
Kun olin ostanut liittymän ja yritin aktivoida sen soittamalla annettuun numeroon, koin ensimmäisen "MOI OON ULKOMAALAINEN, EN TAJJUU!!" -hetken. Mukava nainen puhelimen päässä puhui murtaen hiljaisella äänellä asioista, joista en tajua mitään edes suomeksi. Yritin siinä sitten tajuta mitä hän halusi tietää minulta ja mitä minun pitäisi tehdä. Tädillä alkoi selvästi mennä hermo, kun jo kolmannen kerran kysyin että niin mitä minun pitää sanoa (hän kysyi etu- ja sukunimeäni, mutta ei tietenkään voinut käyttää niitä normaaleja sanoja, vaan suosi hämmentäviä kiertoilmaisuja). Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes hän kysyi osoitettani. Ei tämä olisi ollut ongelma, jos tietäisin osoitteeni. Tiedän kyllä kadun nimen ja numeron, mutta en esim asunnon numeroa. Koska minä eikä siskon poikakaveri kumpikaan tiedetty siskon postinumeroa, asun tällä hetkellä liittymäntarjoajani tietojen mukaan siskoni poikakaverin luona. :D Onneksi hän on loistotyyppi ja toivotti minut välittömästi tervetulleeksi! Puhelun aikana kävi muutama muukin hassu kommunikaatio-ongelma (minun piti sanoa syntymäaikani ja koska olen tyhmä, en osaa vieläkään sanoa saksalaisia numeroita oikein ja väitin syntyneeni vuonna 1998 eikä 1989**), jonka takia täti toisessa päässä luuli, että pilailen hänen kustannuksellaan ja olen joku keskenkasvuinen teini, enkä vakavasti otettava asiakas (olenkohan minä vakavasti otettava asiakas?). Onneksi kaikki päättyi hyvin ja minulla on nyt uusi puhelinnumero (jos olet ihminen, joka luulee ansaitsevansa tietää tämä kohtalokas numerosarja.. mää facebookkiin, siellä se on tiedoissa).
Nyt illan sitten olen viettänyt sukulaisissa Nürnbergin seudulla ja on ollut oikein ihanaa. Täällä on 25 astetta lämmintä ja puissa on vihreitä lehtiä ja näiden rypälepuska työntää uusia kukkia. Että silleen. Käytiin syömässä Italialaisella ja pakko sanoa näin pastariippuvaisena, ei jumantskukka! Nam.
Tämä viikko mennään sukuloidessa ja ensi viikolla suuntaan etelään Konstanziin. En vielä tiedä miten, mutta onneksi on sellainen hieno nettisivu, jonne ihmiset käyvät ilmoittamassa, kun ajavat jonnekin päin Saksaa ja kyytiin mahtuu porukkaa. Se toimii ihan oikeesti ja se on ihan turvallistakin. http://www.mitfahrgelegenheit.de/
Näillä näkymin ei ollakaan menossa Oktoberfesteille. Vähän harmi joo, mutta toisaalta sit taas ei. Ois ollut aika stressin aihe ja ihan kiva olla rauhassa suvun luona. Asiaan vaikuttaa myös vähän se fakta, että täällä on menossa ilmeisesti pienet terrorihälyt, kun al-Qaida on uhannut posauttaa Saksassa ja Oktoberfestit ois aika ihannekohde. Emme siis ole nössöjä ja vainoharhaisia, emme vaan halua posahtaa <3 Kuvia saattaa tulla joskus sitten, kun on joku joka niitä vois ottaa, kukaan ei jaksaa miljoona: Moi tässä olen minä, mun käsivarsi ja vähän metsää takanani -kuvia. Viikko jatkukoon yhtä hyvänä kuin tähän mennessä. Huomenna kreikkalaiselle syömään, veikkaan siis että jatkuu! (Tie tämän naisen sydämeen kulkee ehdottomasti mahan kautta)
* Anna oli rakas tutorini kun aloitin saksan opinnot Jykylässä <3
* * Teille ketkä ette osaa saksaa, ettekä osaa päätellä lauseen perusteella: Saksan kielessä sanotaan numerot 20:n jälkeen tyylillä yksi ja kaksikymmentä, ei siis kaksikymmentä ja yksi.
Viimeisellä viikolla, kun minun olisi pitänyt esim. pakata ja järjestellä vaihtoon lähtöä, istuin kotona ja katselin telkkua, ihan niinkuin aina ennenkin. Perjantaina kun oli viimeinen mahdollinen pakkauspäivä, tämä alkoikin tuntua. Vinkkinä siis niille, jotka mahdollisesti joskus tätä blogia lukevat saadakseen neuvoja omaa vaihtoon lähtöä varten, usko siskoa, veljeä, vanhempia, kämppistä, koiran kaimaa tai kummia ja aloita pakkaaminen ajoissa. Se säästää sinut paljolta stressiltä. Jännitystä toi myös hetki, kun juttelin S-M:n (toinen Jyväskylästä Konstanziin lähtevä tyttö) kanssa ja hän kysyi olenko varannut aikaa Hausmeisterille (vähän niinkuin talkkari kai) kämpän avaimen saantia varten. Noh, en siis tiennyt että näin pitäisi tehdä. Aika pitäisi varata 10 päivää aikaisemmin ja 10 päivää aikaisemmin olisi siis ollut lähtöpäivä (tilanne on tähän mennessä selvinnyt niin, että laitoin postia Hausmeisterille sanoen: Hilfe! ja vastaus kuului: Keine Sorge! Eli siis aika tarvitsi varata vain, jos ei tule normaaliin vastaanotto aikaan. Huh. En ollut vielä siihen mennessä, enkä kyllä vieläkään, kuullut mitään mistään tutorista joka minua siellä saattaisi odottaa ja neuvoa, joten menen ihan omia aikojani en tiedä millon.
Sunnuntaina, viimeisenä iltana ennen lähtöä, istuin kämppisteni kanssa ruokapöydän ääressä jutellen jotain aivan muuta, kun se iski. Tajusin juuri sillä hetkellä, että olen ihan tosissani muuttamassa Saksaan vuodeksi. Se oli outo hetki. Voin myöntää, että tunsin oloni myös suhteellisen tyhmäksi ja hitaaksi.
Ennen kuin alan vihdoin kertoa, että miltä minusta nyt täällä Saksassa tuntuu, on pakko kertoa, että tunnen itseni huijariksi. Koska olen puoliksi saksalainen, minulla on tietenkin puolet suvusta täällä valmiina odottamassa ja auttamassa. Ettei tämä tekisi tilannetta vielä tarpeeksi helpoksi, siskoni on asunut Saksassa jo vuoden ja oli ennen tänne tuloani suunnitellut ekan viikon kokonaan ja ottanut yhteyttä sukuun. Tänne tuloni on siis ollut erittäin vaivatonta. En taida olla mikään normaali vaihto-oppilas. Mutta on kyllä myös sen verran itseäni puolustettava itseni kritiikiltä (ei juma mikä lauseasettelu), että ensi viikolla olen aivan omin päin ja kun sitten lopulta Konstanziin menen, olen aivan omillani (nyyh, missä olet Konstanzin Annani*).
Maanantai - lähtöpäivä:
Rakas kämppikseni oli lainannut minulle petivaatteet, että voisin nukkua viimeisen yön (äiti oli hakenut kaikki tavarani sunnuntaina... sänky siis huoneeseen jäi alivuokralaiselle) ja heräsinkin sitten yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Olin sopinut meneväni vielä viimeistä kertaa ah, niin ihanaan Lozziin syömään kavereiden kanssa 11:30 ja ohjelmassa oli aamulla vielä raivokasta jääkaapintyhjennyssyöntiä, huoneen siivousta ja yliopistolla todistusten kopioimista. Juna Tampereelle lähti 14:25 riippumatta siitä olinko minä kyydissä, joten pieni stressi oli koko ajan ehdinkö tehdä kaiken. Onneksi pelastava Dumppienkeli (uskomatonta kyllä, Dumppilaisissakin on ihan mukavia heppuja näin humanistisilminkin katsottuna) oli luvannut viedä minut, 90 litraisen 15kg painavan kassin ja 10kg painavan läppärilaukkuni matkakeskukselle autolla. Luksusta.
Matka Tampereelle ja lentoasemalle ja lento Saksaankin meni yllättävän hyvin. Laukku painoi lentokentällä 16,6kg joten laitoin lisää vaatetta päälle ja olinkin sitten hehkeän punaisena ja hikisenä takissa, hatussa, kaulaliinassa ja kahdessa hupparissa. Ryanair on aika tarkka painorajojensa kanssa, mutta onneksi 15kg on 15kg vaikka vaaka näyttäisi 15,9kg. Kuten taisin jo aikaisemmin Ryanair merkinnässä mainitakin. Ja kuten merkinnän kommentissa sanoin, Ryanairilla on kaksi tapaa laskeutua, sulava ja räsähtävä. Tällä kertaa koin unelmalaskeutumisen. Ei ollenkaan vuoristoratafiilistä (joka on siis hyvä asia tässä yhteydessä). Frankfurt Hahn:in kentältä oli tarkoitus suoriutua Offenbachin juna-asemalle, mistä rakas siskoseni minut hakisi. Kentältä lähtee muutaman tunnin välein Terravision linja-auto, jolla sinne pääsee. Seisoin sitten pysäkillä n. 15 muun ihmisen kanssa, kun eteemme kaartaa minibussi. Kuski tulee pihalle ja sanoo, että kahdeksan ensimmäistä pääsee kyytiin. Oltiin kaikki hieman O_O ja WTF! Olin yksi näistä onnekkaista joiden ei tarvinnut odottaa puolta tuntia toista minibussia ja myöhästyä kotiin pääsystä. Kuskilta kuulimme sitten, että hän oli ajanut niitä oikeita busseja jo 50 vuotta, oli ottanut viikon lomaa ja heti olivat bussit hajonneet. Minibussi oli siis hätäratkaisu. Lopulta kuitenkin päädyin onnellisesti siskon luo ja nukkumaan. Oli suhteellisen väsynyt olo.
Tiistai:
Tänään oli hieno päivä. Suunnitelmissa oli hankkia minulle saksalainen liittymä ja sitten lähdin junalla Nürnbergiin sukuloimaan. Siskosellani oli töitä, joten minua opastamaan liittymien ihmeelliseen maailmaan lähti hänen poikaystävänsä. Liittymän hankkiminen oli oikein helppoa, kun sisko oli jo etsinyt halvimman liittymän valmiiksi ja kertoi mistä sen saa ostettua. :D Onpas tää vaihtoon lähtö helppoa!
Kun olin ostanut liittymän ja yritin aktivoida sen soittamalla annettuun numeroon, koin ensimmäisen "MOI OON ULKOMAALAINEN, EN TAJJUU!!" -hetken. Mukava nainen puhelimen päässä puhui murtaen hiljaisella äänellä asioista, joista en tajua mitään edes suomeksi. Yritin siinä sitten tajuta mitä hän halusi tietää minulta ja mitä minun pitäisi tehdä. Tädillä alkoi selvästi mennä hermo, kun jo kolmannen kerran kysyin että niin mitä minun pitää sanoa (hän kysyi etu- ja sukunimeäni, mutta ei tietenkään voinut käyttää niitä normaaleja sanoja, vaan suosi hämmentäviä kiertoilmaisuja). Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes hän kysyi osoitettani. Ei tämä olisi ollut ongelma, jos tietäisin osoitteeni. Tiedän kyllä kadun nimen ja numeron, mutta en esim asunnon numeroa. Koska minä eikä siskon poikakaveri kumpikaan tiedetty siskon postinumeroa, asun tällä hetkellä liittymäntarjoajani tietojen mukaan siskoni poikakaverin luona. :D Onneksi hän on loistotyyppi ja toivotti minut välittömästi tervetulleeksi! Puhelun aikana kävi muutama muukin hassu kommunikaatio-ongelma (minun piti sanoa syntymäaikani ja koska olen tyhmä, en osaa vieläkään sanoa saksalaisia numeroita oikein ja väitin syntyneeni vuonna 1998 eikä 1989**), jonka takia täti toisessa päässä luuli, että pilailen hänen kustannuksellaan ja olen joku keskenkasvuinen teini, enkä vakavasti otettava asiakas (olenkohan minä vakavasti otettava asiakas?). Onneksi kaikki päättyi hyvin ja minulla on nyt uusi puhelinnumero (jos olet ihminen, joka luulee ansaitsevansa tietää tämä kohtalokas numerosarja.. mää facebookkiin, siellä se on tiedoissa).
Nyt illan sitten olen viettänyt sukulaisissa Nürnbergin seudulla ja on ollut oikein ihanaa. Täällä on 25 astetta lämmintä ja puissa on vihreitä lehtiä ja näiden rypälepuska työntää uusia kukkia. Että silleen. Käytiin syömässä Italialaisella ja pakko sanoa näin pastariippuvaisena, ei jumantskukka! Nam.
Tämä viikko mennään sukuloidessa ja ensi viikolla suuntaan etelään Konstanziin. En vielä tiedä miten, mutta onneksi on sellainen hieno nettisivu, jonne ihmiset käyvät ilmoittamassa, kun ajavat jonnekin päin Saksaa ja kyytiin mahtuu porukkaa. Se toimii ihan oikeesti ja se on ihan turvallistakin. http://www.mitfahrgelegenheit.de/
Näillä näkymin ei ollakaan menossa Oktoberfesteille. Vähän harmi joo, mutta toisaalta sit taas ei. Ois ollut aika stressin aihe ja ihan kiva olla rauhassa suvun luona. Asiaan vaikuttaa myös vähän se fakta, että täällä on menossa ilmeisesti pienet terrorihälyt, kun al-Qaida on uhannut posauttaa Saksassa ja Oktoberfestit ois aika ihannekohde. Emme siis ole nössöjä ja vainoharhaisia, emme vaan halua posahtaa <3 Kuvia saattaa tulla joskus sitten, kun on joku joka niitä vois ottaa, kukaan ei jaksaa miljoona: Moi tässä olen minä, mun käsivarsi ja vähän metsää takanani -kuvia. Viikko jatkukoon yhtä hyvänä kuin tähän mennessä. Huomenna kreikkalaiselle syömään, veikkaan siis että jatkuu! (Tie tämän naisen sydämeen kulkee ehdottomasti mahan kautta)
P.P.S. Päiviä lähtöön -laskuri on nyt muuttunut Päiviä vaihdossa -laskuriksi.
* Anna oli rakas tutorini kun aloitin saksan opinnot Jykylässä <3
* * Teille ketkä ette osaa saksaa, ettekä osaa päätellä lauseen perusteella: Saksan kielessä sanotaan numerot 20:n jälkeen tyylillä yksi ja kaksikymmentä, ei siis kaksikymmentä ja yksi.
Tunnisteet:
Hämmennyin,
Lähdössä,
Oktoberfest,
Ryanair,
Söin,
Ulkomaalainen ilmoittautuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)