Miten elämänsä saa hallintaan?

Huomasin juuri nyt, että minusta on tullut todella hajamielinen ja huomioon ottamaton. Unohdan kiittää ihmisiä, unohdan vastata sähköposteihin, unohdan kysyä kavereilta mitä niille kuuluu. Jotenkin nyt vaan tuntuu, että on kamalasti kaikkea tekemistä, ja se on se syy mitä sanon kavereillekin. Mutta kun ei edes ole. Ei minulla ole niin paljon tekemistä. Istun kotona ja tylsistyn. Vaikka pitäisi tehdä vaikka mitä. En ole ollut mesessä online kuukausiin, koska ahdistun siitä ajatuksesta että ihmiset alkavat kysellä mitä kuuluu ja pitää selittää mitä olen tehnyt. En halua selittää kaikille erikseen. Ja tuntuu vaan että kaikki kaatuu päälle yhtäkkiä jos ihmiset kysyy mitä kuuluu. Miten ihmeessä mä edes ahdistun tällaisesta. En ymmärrä.

Joka päivä ajattelen, että pitäisi alkaa lukea kirjoja tenttejä varten, mutta en lue.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi alkaa etsimään kämppää ensi lukukautta varten ja päättämään asioita.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi kysellä kavereilta mitä niille kuuluu.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tätä. Mutta en vaan saa aloitettua.
Joka päivä ajattelen, että pitäisi kirjoittaa blogiin kuulumisia ja tuntoja.

Miten ihmeessä te ihmiset pidätte elämänne hallinnassa?

Minusta tuntuu, että elän vaan tätä elämää päivä kerrallaan enkä saa mitään aikaiseks. Kaikki on no mä teen sen huomenna. Mutta ei niin voi elää. Ei oikeestaan voi elää päivä kerrallaan, koska tulevaisuuden suunnitelmia on pakko tehdä. Juttelin siskosen kanssa yksi päivä siitä, että pitäisi alkaa kirjoittaa ylös mitä kaikkea haluan tehdä päivän aikana. Minusta alkaa tuntua että minun on pakko tehdä se. Unohdan ihmiset. Unohdan rakkaat ja ne loukkaantuu ja tuntuu pahalta. En halua unohtaa tärkeitä ihmisiä elämässä. En halua unohtaa kiittää ihmisiä siitä mitä ne ovat tehneet minulle. Tuntuu, että pienikin muutos tähän tylsään elämänrytmiin saa kaiken pois tolaltaan ja häiritsee. Mutta eihän se niin ole. Miten niin minulla ei ole aikaa mihinkään. En ole tehnyt mitään viikkoihin!

Sain kaksi kuukautta sitten sähköpostin pojalta joka tekee kandin työtä ja kysyi voinko vastata 5 kysymykseen saksassa olosta. En vastannut heti, ja unohdin. Nyt ei minusta varmaan ole enää mitään hyötyä. Mutta ehkä pitää kysyä kuitenkin. Voisin aloittaa kaiken sen hyvittämisen minkä olen jättänyt tekemättä. Yritän oikeasti. Ja nyt alan kirjoittaa kyllä asioita ylös mitä pitää tehdä!


Rakas perheenjäsen, ystävä, anteeksi jos tunnet että olen hyljännyt sinut. Tai jos olen ollut töykeä tai kummallinen kun ollaan juteltu. Ajattelen teitä kaikkia kuitenkin ja olette tosi tärkeä osa minun elämää. (Hmm viime blogimerkintä taisi loppua suunnilleen samalla tavalla..mikä mua vaivaa?)
Pusuja kaikille!

Ultimaattinen identiteettikriisi... ilman kriisiä

Asun noin 10 minuutin päässä Bürgerbüro:sta. Paikasta, jossa esim ilmoittaudutaan kaupunkiin. Siellä voi myös hankkia passin, henkilötodistuksen jne. Koska olen puoliksi saksalainen, ja koska kaksi maatani ovat Suomi ja Saksa, voi minulla olla molempien maiden kansallisuus. Todistukset saksalaisuudestani ovat olleet kirjoituspöydälläni marraskuusta lähtien, mutta en ole vain saanut aikaiseksi matkata tuota 10 minuuttia. Viikko sitten vihdoin tein sen.

Toivottakaa tervetulleeksi:
Nimi: Ann Eliö
Kansallisuus: suomalainen/saksalainen

Nyt olen siis virallisesti saksalainenkin. Operaatio oli naurettavan helppo, eikä mitään byrokratiaa tapahtunut. Itseasiassa toimiston tyypit nauroivat minulle päin naamaa, eivätkä uskoneet etten jo ole saksalainen. Ilmeisesti se, että minulla on Kinderausweis (saksalainen lasten henkilöpaperi), riittää niille todisteeksi siitä, että olen jo saksalainen. Katsoivat kaikista tiedoista koneelta mitä siellä lukee. Kopioivat sitten tuon henkilöpaperin ja varmuuden vuoksi Papan passin kopion, maksoin 8€ valmistuskuluihin ja muutuin ulkomaalaisesta saksalaiseksi. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että kansallisuus on tosiaankin vain papa paperia ja yksi allekirjoitus. Suhteellisen pelottava ajatus. No siitäkin huolimatta, voin nyt boustailla olevani saksalainen. Periaatteessa se tarkoittaa sitä, että suomessa olen suomalainen (ellen halua armahdusta nopeussakoista) ja saksassa olen saksalainen (ellen halua ratsastaa suomalaisten hyvällä maineella ja välittömällä kiinnostavuusfaktorin nousulla).

Miltä nyt tuntuu? Samalta kuin aina ennenkin. Olen minä vieläkin suomalainen. Mutta nyt olen sitten virallisesti jotain, mikä niin vahvasti vaikuttaa minun persoonallisuuteen. Se tuntuu kyllä kivalta. Kuulostaa kummalta, mutta nyt tuntuu enemmän siltä, että olen oikeasti puoliksi saksalainen, enkä vaan leiki sitä saksalaisen isän takia. Nyt voin myös helpommin tulla takaisin ja työskennellä täällä, jos haluan.

Ja minähän haluan. Tänään vein vihdoin sopimuksen opiskelijapalveluihin. Sopimuksen, joka liitteineen ja allekirjoituksineen mahdollistaa minun tänne jäämisen. Harmi vain yhdseksi lukukaudeksi, mutta kuitenkin. Olen siis päättänyt, etten ole valmis. En voi mennä vielä takaisin Suomeen. Tiedän, että on normaalia pelätä vaihdon jälkeistä arkea, mutta minä en vain voi mennä takaisin. Tuntuu, että täällä on niin paljon vielä kesken. Niin paljon mitä pitää vielä kokea ja elää ja oppia. Kuten omasta mielestäni hienosti Jykylän oppiaineen johtajalle perustelin, en halua menettää tätä uutta saksalaista identieteettiä jonka olen saanut. Jos lähden nyt, en varmaan tule enää takaisin. Jos jään vielä, on helpompi palata.

 

Tämä sotkee opintoja kyllä ihan mukavasti, mutta mielestäni on tärkeämpää tuntea olonsa hyväksi ja oppia tämä kieli nyt oikein kunnolla, kuin että Kelan tuet riittävät. Ei ne riitä kuitenkaan. Teen siis kandin vasta vuoden päästä opeaineopintojen ohella. Täällä lukukausi kestää helmikuuhun, joten on vielä sutvimista yliopiston 3:en periodin kanssa, mutta siihen on vielä aikaa. Nyt alkaa kämpän etsintä (en saanut vuokrasopimusta jatkettua), opintotukijuttujen selvittely ja apurahojen etsintä. Reksin apuraha pliipliis <3

Rakkaat siellä kaukana, vaikka jään vielä puoleksi vuodeksi älkää unohtako minua. Vaikka ei paljoa yhteyttä pidetä, ketään en ole unohtanut. Kaikkia ajattelen ja kaikkia kaipaan, Saksa vaan kietoo minut pikkusormensa ympärille.

Kuitenkin ennen kaiken tämän selvittämisen aloittamista menen Southside festarille ja nautin kesästä. Kunhan ei sataisi. Tuntuu hullulta, että enää kuukausi on lukukautta jäljellä. Täällä menee kaikki niin nopeasti. Viikot vaan vilahtelee. Ihanaa kesää kaikille!

Saksa-AnnEliö kuittaa